Käytämme nykyään paljon vapaa-ajastamme television, pelien ja Internetin maailmoissa. Ei ole kovinkaan tavatonta, että saa lukea lehden mielipidesivuilta ja milloin kenenkin asiantuntijan lausunnosta, kuinka nämä ovat haitallisia erityisesti nuorisolle mutta myös aikuisväestölle. Perusteluina on usein esimerkiksi se, että nämä ovat pelkkää ”aivot-narikkaan”-viihdettä, joka tylsistyttää mielemme ja tuhlaa aikaamme, jonka voisimme käyttää paremmin vaikkapa kirjaa lukien. Johnson (2006) on eri mieltä. Hänen mielestään on juuri edellä mainittujen medioiden ansiota, että ajattelumme on kehittynyt huimasti viime vuosina.

Digitaaliset pelit (ja mikseipä myös perinteiset lautapelit jossain määrin) haastavat meidät aiempaa monimutkaisempaan päättelyyn. ”Peliympäristössä pelaaja tunnustelee lumemaailmaa, tekee oletuksia asioiden hyödyllisyydestä, tunnustelee uudestaan ja ajattelee uudelleen tapahtuneen perusteella. Pelatessa opitaan siis tieteellisen menetelmän perusteet.” (Johnson 2006, 54.) Hyvin yksinkertainenkin peli pakottaa ihmisen suorittamaan monimutkaisen päättelyketjun: pelaaja joutuu suunnittelemaan tavoitehierarkian erilaisilla aikaskaaloilla, päättelemään tehtävien suoritusjärjestyksen, havainnoimaan erilaisia suhteita ja määrittämään prioriteettinsa.

Televisiosarjojen juonet ovat monimutkaistuneet huomattavasti viimeisen 30 vuoden aikana (Johnson 2006, 79). Nykyisissä televisiosarjoissa hahmogalleria on moninkertaistunut vanhempiin edeltäjiinsä nähden (näin myös hahmojen välisten suhteiden hahmottaminen vaatii katsojalta enemmän). On myös hyvin tavallista, että samaan aikaan kuljetetaan useampaa juonta ja tarinaa rinnan (esimerkkeinä vaikkapa 24, Harper’s Island, Heroes, Lost). Tämän vuoksi ”— katsojan on tehtävä kustakin käsikirjoituksen rivistä nopeita päätelmiä ja sijoitettava ”sisältö” ja ”rakenne” oikeisiin lokeroihinsa. Hänen on tiedettävä, mitä hänen ei oleteta tietävän.” (Johnson 2006, 87.)

Myös komediasarjat ovat kehittyneet moniulotteisemmiksi. Ohjelmien sisältämän huumorin ymmärtämiseksi katsojalta vaaditaan usein monenlaisten intertekstuaalisten viittausten ymmärtämistä (Johnson 2006, 95). Yksittäinen Simpsoneiden jakso saattaa sisältää parikymmentäkin eritasoista viittausta, jotka avautuakseen edellyttävät aiempaa tietoa jostain aivan muusta yhteydestä. Kaikki viittaukset harvemmin aukeavat ensimmäisellä kerralla, mutta tämä mahdollistaa kaksi asiaa: ensinnäkin sarjaa voidaan katsoa erilaisista lähtötiedoista käsin (lapsi vs. aikuinen – huumori tavoittaa molemmat mutta eri tavoin)ja toisekseen sarjaa on mahdollista katsoa uudestaan ja uudestaan kokien uusia oivalluksia.

Tositelevisio (reality-tv) ansaitsee myös maininnan, koska se on muuttanut television ohjelmasisältöä 2000-luvun aikana radikaalisti. Tosi-TV (ja erityisesti sen ihmisten väliseen kilpailuun perustava muoto)on omaksunut logiikkaansa peleistä ja haastaa näin katsojan pohtimaan kilpailijoiden suhdehierarkioita. Tavallisiksi ihmisiksi mielletyt kilpailuun osallistujat ovat helppoja samastumisen kohteita. Heidän emotionaalisia viestejä tulkitaan, heidän sanansa puntaroidaan. Toisin sanoen katsojan tunneäly haastetaan seuraamaan tätä sosiaalista peliä, jonka perimmäinen ainesosa (ihmisten vuorovaikutus) on jokaiselle meistä tuttu tavalla tai toisella omasta reaalimaailmasta. ”Diili ei varmaankaan ole television historian älykkäin ohjelma, mutta silti katsottaessa pakottaa ajattelemaan, pohtimaan sen kuvaruudulle luoman maailmankaikkeuden sosiaalista logiikkaa.” (Johnson 2006, 103)

”Internetin nousu on haastanut ajattelumme kolmella perustavalla ja toisiinsa liittyvällä tavalla: se on osallistuvaa, se pakottaa käyttäjänsä oppimaan uusia käyttöliittymiä ja se luo uusia kanavia sosiaaliselle vuorovaikutukselle.” (Johnson 2006, 122.) Internet, sen lisäksi että hyödyntää televisiosta ja peleistä tuttuja elementtejä sisällöissään, mahdollistaa myös aivan uudenlaisen osallistumisen tuottajana. Juuri kun olemme oppineet, että ruudulla näkyvät hahmot eivät ole vain passiivista kulutusta varten vaan myös manipuloitavissa, pääsemme uuden haasteen eteen: sinne voi myös projisoida oman identiteettinsä. ”[Kuvaruudun] avulla voi selvittää elämäntarinansa sitä mukaa kuin se toteutuu.” (Johnson 2006, 123.) Kuten mediakasvatuksen luennollakin on ollut puhetta, on siirrytty Web 1.0:sta (joku julkaisee jotakin) Web 2.0:an (kaikki osallistuvat). Jokainen osallistuu omalla persoonallaan (silloinkin kun liikutaan fiktiivisessä maailmassa) ja nostaa oman itsensä luomistyön osaksi vuorovaikutuksessa muiden osallistujien kanssa. Jo pelkkä tietoteknologian omaksuminen vaatii meiltä voimakkaita älyllisiä ponnisteluja, mutta sen sisältöjen suomien mahdollisuuksien hyödyntäminen ja sujuva käyttö haastavat meidät päivittäiseen kognitiiviseen voimisteluun.

Jo pelkästään näiden huomioiden vuoksi lienee turha yrittää enää väittää, että pelit, televisio ja Internet turmelisivat ajatteluamme ja tekisivät meistä tyhmempiä. Päinvastoin niiden voidaan katsoa rikastuttavan ajatteluamme ja kehittämään muuta ympäröivää maailmaamme koskevaa ymmärrystämme. Mediakasvatuksellisesta näkökulmasta olisikin arvokasta pohtia, miten vapaaehtoinen populaarikulttuurista nouseva oppimishalumme olisi hyödynnettävissä myös formaalissa kouluopetuksessa. Toisaalta mielestäni olisi hedelmällistä miettiä, kuinka jo lapsena populaarikulttuurin avulla opitut monimutkaiset ongelmanratkaisutaidot ja maailmaa koskeva ymmärrys voitaisiin ottaa huomioon varhaiskasvatuksesta lähtien. Kysehän on ennen kaikkea ajattelun suuntaamisesta. Joskus kirjan lukemista arvokkaampaa saattaakin olla jonkin pelin pelaaminen. Joskus taas kirja saattaa viedä voiton. Tässä kasvattajilta vaaditaan avarakatseisuutta vaihtoehtoja kohtaan sekä kykyä arvioida kulloinkin paras keino oppimisen tuottamiseksi unohtamatta medialukutaidon kehittämistä.

DEWEY, John (1963). Experience and Education. Lontoo: Collier.

JOHNSON, Steven (2006). Kaikki huono on hyväksi. Miten nykyinen populaarikulttuuri tekeekin meistä älykkäämpiä. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita: Helsinki.

Julkisissa yhteyksissä yrittäjyysteemaisen diskurssin vivahteissa vilahtelee niin dynaamisuutta ja joustavuutta kuin innovatiivisuutta ja yksilöllisyyttä korostavia sävyjä. Toisin sanoen yrittäjyys nähdään kaiken läpäisevänä elämänasenteena (Ikonen 2008, 56.)

Yrittäjyyspuheen symboliikassa korostuvat länsimaisen hegemonisen maskuliinisuuden piirteet kuten esimerkiksi kilpailullisuus, kuri, emotionaalinen neutraalius sekä fyysinen voima. Tämä on mielestäni työelämän vaatimukset huomioon ottaen ristiriitaista: samaan aikaan kun työelämä feminisoituu (ts. vaaditaan naissukupuoleen liittyviä ominaisuuksia ja habituksia), yrittäjyydessä pärjää diskurssin mukaan maskuliinisilla ominaisuuksilla. Onkin mielenkiintoista seurata, tapahtuuko yrittäjyysdiskurssissa tulevien vuosien aikana jonkinasteista feminisaatiota. Yrittäjiä pursuavassa maailmassa selviytymis- sekä erottautumiskeinoiksi ja menestyksen avaimiksi voisi uumoilla juuri naisiin liitettyjä ominaisuuksia kuten esimerkiksi palveluhenkisyyttä ja vuorovaikutuksellisuutta.

Naissukupuoleen liitetään ominaisena kykynä pitää ns. monta rautaa tulessa. Tämä on tietenkin aivan käypä ajatus, jos ajatellaan kotoa käsin pyöritettävää yritystoimintaa, joka muuttaa työn käsitteen liukuvaksi: kodin ja työn raja hämärtyy. Koti liitetään sukupuolistavassa puheessa naiseen. Siksi naiselle tällainen yrittäjyys saattaa merkitä paluuta tietynlaiseen agraariseen perinteeseen, jossa nainen hoitaa työnsä (yrittäjyytensä) lisäksi myös kotityöt, koska sitä ei mielletä oikeaksi työksi. Naisen kulttuuriseen rooliin liitetään juuri tämä kodinhoidollinen oletus kuin se olisi perustavalla tavalla luonnollinen ominaisuus ja halu. Mutta entä kun puhutaan ”monesta raudasta tulessa” liittäen se yrittäjänaiseen tai -mieheen, joka yksinomaan hoitaa yrittäjyyttään eikä lainkaan kotityötä (tätähän yrittäjyys myös voi olla) – onko tämä useamman työtehtävän yhtäaikaisesti suorittamisen metafora silloin maskuliininen vai feminiininen?

Individualistiseen ajanhenkeen kuuluu, että ihmisellä itsellään on vastuu niin mielestään kuin kehostaan. Joka siitä pelistä parhaiten selviää, sopii myös parhaiten yrittäjyyden vaativaan maailmaan.

Lähteet:

HEINONEN, Sirkka. 2004. Tulevaisuuden työnteosta. Vanhat paradoksit ja uusi paradigma. Helsinki: Toimihenkilöunioni.

IKONEN, Hanna-Mari. 2008. Maaseudun naiset yrittäjinä: elettyjä käytäntöjä ja jaettuja tulkintoja yrittävässä yhteiskunnassa. Tampere: Tampere University Press.

”Opetussuunnitelman perusteet on laadittu perustuen oppimiskäsitykseen, jossa oppiminen ymmärretään yksilölliseksi ja yhteisölliseksi tietojen ja taitojen rakennusprosessiksi, jonka kautta syntyy kulttuurinen osallisuus. – - – Oppimisympäristön varustuksen tulee tukea myös oppilaan kehittymistä nykyaikaisen tietoyhteiskunnan jäseneksi ja antaa tilaisuuksia tietokoneiden ja muun mediatekniikan sekä mahdollisuuksien mukaan tietoverkkojen käyttämiseen.” (POPS 2004, 18.)

” Viestintä- ja mediataito -aihekokonaisuuden päämääränä on kehittää ilmaisu- ja vuorovaikutustaitoja, edistää median aseman ja merkityksen ymmärtämistä sekä kehittää median käyttötaitoja. Viestintätaidoista painotetaan osallistuvaa, vuorovaikutuksellista ja yhteisöllistä viestintää. Mediataitoja tulee harjoitella sekä viestien vastaanottajana että tuottajana.” (POPS 2004, 39.)

Tänä päivänä on kansalaistaito toimia mediayhteiskunnassa. Mediakompetenssia tarvitsee jokainen, joka aamulla silmänsä ja muut aistinsa avaa.

Mediakasvatuksen tulisikin olla arkinen osa kaikkea kouluopetusta. Se ei ole minkään erityisen oppiaineen yksinoikeus eikä myöskään pakkovastuulla. Sen kuuluisi olla erilaisia oppimistehtäviä mahdollistava ja oppiaineita yhteen linkittävä pedagoginen prosessi. Mm. Olli Vesterinen (2007) peräänkuuluttaa tutkimuskohteeksi ilmiökeskeisempää lähestymistapaa, jossa voisi integroida mahdollisimman monia oppiaineita omista näkökulmistaan käsin. Luennoilla tällaisesta oli hyvä esimerkki erään koulun animaatioprojekti, jossa yhdistyivät niin tekstiilityö ja kuvaamataito kuin historia.

Oppimateriaalia löytyy kaikkialta ympäriltämme. Ajankohtaiset teemat pulppuavat joka puolella – samoin teknologian kanssa olemme tekemisissä päivittäin. Kyse onkin haltuunotosta ja pedagogin mielikuvituksesta – toisaalta kyse on yhtälailla kasvatettavien osallistumisesta ja heistä kumpuavasta orientaatiosta. Parhaimmillaan ilmiökeskeinen todellisista asioista lähtöisin oleva opetusprojekti on erittäin mukaansatempaava ja intensiivinen yhteisöllinen oppimisympäristö, josta saatu kokemus kantaa vielä vuosia eteenpäin.

Luennolla käytiin läpi ihan konkreettinen toiminnallisen mediaopetuksen malli, jonka haluan kirjoitella tänne blogiinkin talteen, koska yksinkertaisuudessaan se on hyvin käytettävä. Siitä on löydettävissä yhtymäkohtia David Kolbin (1984) malliin kokemuksellisesta oppimisesta. Aluksi kasvatettavat tutustutetaan audiovisuaalisen elämyksen avulla oppimishaasteena olevaan mediaan omia aistejaan havainnonnissa käyttäen (vaihe 1). Jotta kasvatettavat saavat idean ko. median kanssa työskentelystä ja ilmaisusta, annetaan heidän vapaasti kokeilla sitä (vaihe 2). Kokeilusta havaittuja elementtejä hiotaan tutuiksi harjoittelemalla mm. tekniikkaa, ilmaisua ja työtatapaa (vaihe 3). Harjoittelusta voidaankin siirtyä omien ilmaisujen tuottamiseen ja ottaa työtavat käyttöön sekä osallistua konkreettiseen ryhmätyöskentelyyn ja sen dokumentointiin (vaihe 4). Vähintään yhtä tärkeä ellei tärkeämpikin kuin prosessi on sen, siinä työskentelyn ja sen tuotosten arviointi (vaihe 5). Arvioinnin on ennen kaikkea oltava ohjaavaa, keskustelevaa ja palautteellista eikä ainoastaan koululaitoksemme suosimaa numeerista arvostelua. Tämän jälkeen opittuja mediataitoja on suotavaa soveltaa muissa oppiaineissa (vaihe 6).

Koko edellä mainitun mallin tärkeimpänä vaiheena voidaan pitää arviointia, koska siinä niin kasvatettavalla kuin kasvattajalla on mahdollisuus reflektoida omaa oppimistaan ja uusia käsityksiään suhteessa prosessiin. Arvioinnissa olisi hyvä kiinnittää huomiota ymmärrykseen tuotantoprosessista ja yhteiskunnallisista taustoista, toimijuuteen mediaympäristössä, ilmaisutapojen ja analysoinnin hallintaan sekä tutkivan otteen kehittymiseen median käytössä.

Lähdekirjallisuutta:

KOLB, David (1984). Experiential learning : experience as the source of learning and development. Englewood Cliffs, N.J. : Prentice-Hall.

POPS 2004. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2004. Helsinki: Opetushallitus. (http://www02.oph.fi/ops/perusopetus/pops_web.pdf)

VESTERINEN, Olli (2007). Mediakasvatusoppilaitosinstituution yhte(nä)isenä alueena. Teoksessa: H. Kynäslahti, R. Kupianen & M. Lehtonen (toim.)Näkökulmia mediakasvatukseen. Helsinki: Mediakasvatusseura.

[avautuminen]Siis jumalauta tota naistutkimusta. Aloitetaanpa ihan alusta:

Ensinnäkin tähän käynnissä olevalle luentosarjaan piti ilmoittautua käyttäen Tampereen yliopiston NettiOpsu-sivustoa (lienee samanlainen kuin Helsingissä WebOodi) käyttäen. Yleensä tieto kurssille hyväksytyksi tulemisesta tulee samaiseen NettiOpsuun. Tässä tapauksessa ei kuitenkaan hyväksymis-/hylkäysilmoitusta tullut, vaan noin kolmea tuntia ennen luentosarjan alkua tuli sähköpostia (jonka sattumalta ehdin siinä välissä tarkistaa), että kaikki on hyväksytty kurssille, mutta ahdasta tulee olemaan – tietenkin, olinpa tyhmä kun en tajunnut, että ilmoittautuminen oli tärkeää koska (?).

Luentosarjan kurssisuorituksena on luentopäiväkirja kera lisämateriaalin ja pohdintatehtävän. Luentopäiväkirja pitää palauttaa paperiversiona mielellään kirjekuoressa, ettei muut näe – tietenkin, olipa edes tyhmä ajatella muita tietoturvallisempia vaihtoehtoja kuten esimerkiksi yliopiston sähköpostia.

Luennoilla ei kuitenkaan jaeta mitään materiaalia esimerkiksi ppt-dioista saati sitten lisämateriaaleista – tietenkään, onhan se nyt tehokkaampi tapa oppia, kun yrittää samaan aikaan poimia dioista olennaiset asiat muistiinpanojen samalla kun tekee samaa puheesta.

Lisämateriaalit ja pohdintatehtävät (mutta eivät kuitenkaan ppt-diat – niitä ei ole missään) sijaitsevat naistutkimusyksikön tiloissa erään käytävän päässä olevassa hyllyssä valkoisessa kansiossa, josta niitä jokainen voi sitten käydä kurkkimassa – tietenkin, olinpa tyhmä kun edes kuvittelin niiden sijaitsevan edes samalla puolella tietä luentojen kanssa saati sitten netissä.

Viime keskiviikkona sain seurata vanhaa kunnon piirtoheitinkalvoesitystä. Tunnelma oli mukavan retro ja luennon vieraileva luennoitsija Raija Julkunen alansa elävä legenda. Julkunen ei ollut tiennyt, että pitäisi olla antaa jotain lisämateriaalia saati pohdintatehtävää opiskelijoille – tietenkään, koska joko sähköpostin kampi oli juuttunut tai naistutkimuksen yleensä käyttämät kirjekyyhkyt olivat eksyneet matkalla.

Meille kuitenkin luennolla ystävällisesti kerrottiin, että ”materiaalit tulevat sinne valkoiseen kansioon joko kuluvalla tai ensi viikolla” – tietenkin, kaikki opiskelijathan haluavat käydä kurkkaamassa vaikka joka päivä tuohon mystiseen valkoiseen kansioon, koska ei kenelläkään muuta tekemistä ole.

Kävin itse kurkkaamassa maanantaina kansioon: ei näkynyt materiaaleja – tietenkään, sehän nyt olisi tehnyt luentopäiväkirjan kirjoittamisesta ennen seuraavaa luentoa vielä täysin mahdollista.

Tänään meille luennon alussa informoitiin, että nyt olisi edelliskertainen lisämateriaali kansiossa siellä toisella puolella tietä, mutta niitä on vain kaksi kappaletta, joista jokainen noin 60 opiskelijasta voi käydä sitten ottamassa valokopioita – tietenkin, sehän olisi ollut kamalaa tuoda luennolle mukana ja antaa siitä opiskelijoiden omakustanteisesti kopiotavaksi.

Rakennuksessa, jossa tämä jo raamatulliseen arvoon nostettu valkoinen kansio sijaitsee, ei ole opiskelijoiden käyttöön tarkoitettuja kopiokoneita, vaan kansiosta pitää ottaa materiaali matkaansa ja käydä lähimmässä kirjastossa kopioimassa se, jonka jälkeen materiaali palautetaan valkoiseen kansioon – tietenkin, jotta 60 muutakin ihmistä voi käydä toistamassa tämän saman hyväksi havaitun käytännön. [/avautuminen]

# # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # #

Näitä loistavia järjestelyjä olisi vielä jäljellä yhdeksän luentokerran verran. Kurssi ei ole mulle millään tavalla pakollinen, vaan olen ottanut sen siksi, että aihe on mielenkiintoinen (työelämän tasa-arvo jne.) sekä siksi että siitä saattaisi olla hyötyä muissa opinnoissa – ja saisihan siitä kuusi opintopistettä. Kannattaako vielä siis käydä kiusaamassa itseään vai pitäisikö keskittyä niihin omien opintojen kannalta oleellisempiin kursseihin, joissa on myös oikeasti aivan loistavat järjestelyt?

Kiitos, että sain purkaa turhautumistani.

Voisin sanoa olevani huolissani pelaamisesta lasten ja nuorten mediakulttuurin ilmiönä, koska aikuiset eivät sitä ymmärrä. Eihän esim. konsolipelaaminen hyvä asia ole, jos sitä harrastaa kaiken mahdollisen koulun ja unen jälkeen jäävän ajan. Mutta ei pelaaminen ole automaattisesti ole paha peikko, jota vanhempien tulisi kiivaasti vastustaa.

Pelaaminen voi olla perheen sosiaalinen tapahtuma. Viime viikonloppuna järjestettiin ensimmäistä kertaa Games People Play -pelimessut (http://www.gppmessut.fi/). Sunnuntaisessa uutislähetyksessä haastateltu tapahtuman lehdistöpäällikkö Lasse Norres sanoi, että messut ovat olleet selkeästi isä-poika-tapahtuma, jonne tullaan pelaamaan yhdessä. Hienoa, nyt kun vielä saadaan äidit ja tyttäret mukaan, niin kyseessä ei ole enää mikään teininörttipoikien yksinäinen harrastus.

Vanhemmat (ja ylipäänsä aikuiset) voisivat oppia lapsilta ja nuorilta pelimaailmasta. Toisaalta aikuisen avustuksella nuorempi pelaaja saattaisi nähdä paremmin pelin taustalla olevia vaikuttimia. Asenne pelejä kohtaan on kehittynyt myönteisemmäksi, mutta silti tuntuu, että vanhemmat eivät näe niiden moniulotteista mahdollisuutta: parhaimmillaan peli voi olla kuin interaktiivinen elokuva, jonka juonenkäänteistä voi oppia hahmottamaan myös oikean maailman uudella tavalla.

Aikuisten ja nuoremman polven yhteisellä pelikokemuksella voisi parantaa heidän sosiaalista vuorovaikutusta ja syventää ymmärrystä toistensa ajatusmaailmoja kohtaan. Pelien ei siis tarvitse olla erottava tekijä, vaan se voi myös yhdistää.

Kuten Suoranta eilisellä luennolla sanoi, valmiit aineistot ovat hyvä vaihtoehto tutkimusta tehtäessä. Ne voivat olla myös vain osa oman tutkimuksen aineistoa. Tärkeintä on se, mitä aineistosta saadaan irti näkökulman ja teorioiden valinnalla.

Grönfors, Martti: Laadullisen tutkimuksen kenttätyömenetelmät

Juha Suoranta: Haarautuvien metodologioiden puutarhassa  http://tampub.uta.fi/tulos.php?tiedot=242

Juha Varto: Laadullisen tutkimuksen metodologia http://arted.uiah.fi/synnyt/kirjat/varto_laadullisen_tutkimuksen_metodologia.pdf

Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto http://www.fsd.uta.fi/

*

Myös erilaisia kasvatustieteellisiä sähköisiä  lehtijulkaisuja kannattaa selailla, koska sieltä saattaa löytyä omaan tutkimukseen linkittyviä asioita. Tässä linkki sivulle, jonne on koottu kasvatustieteellisiä open access-lehtiä http://aera-cr.asu.edu/ejournals/

Metodologiasta ei myöskään saa tulla itsetarkoitus, vaan sen on palveltava välineenä. Tutkimus ei saa lähteä liikkeelle tutkimusmenetelmästä, vaan tutkimuskohde ja siitä haluttu tieto määrittävät tarvittavan metodologisen välineen.

Kvalitatiivisten tutkimusmenetelmien käytön etu suhteessa kvantitatiivisiin on siinä, että useat kvalitatiiviset menetelmät voivat antaa hyvinkin spesifiä tietoa spesifistä kohteesta. Kvantitaativisten menetelmien avulla sen sijaan on tavoitettavissa keskiarvoisia ja yleistyksiä etsiviä tuloksia, joita harvemmin pystytään palauttamaan suoraan yhteen tutkimuksen yksikköön. Laadullinen menetelmä taas kykenee parhaimmillaan antamaan hyvinkin yksityiskohtaista tietoa.

Mitä tulee juuri kasvatustieteelliseen tutkimukseen, päällimmäiseksi jäi mieleen se, että tutkittavien kohteiden kenttä on todella suuri. Periaatteessa jokaiseen tieteenalaan pystyy ottamaan myös kasvatustieteellisen näkökulman lisäämällä siihen sanan kasvatus.

07:00-07:00 kännykkäni herättää Tone Damli Aabergen Butterflies-kappaleen remixin alkutahdein

07:30-07:45 Facebookin newsfeedin tarkistaminen tietokoneella

07:45-07:50 Aamulehden etusivun otsikoiden ja pääkirjoituksen pikainen lukeminen

07:50-08:15 tietokoneelta internetissä: seuraamani keskustelufoorumin uusien viestin läpiselaaminen sekä yksi oma kirjoitus sinne, tenttikirjojen etsimistä Tamcatista ja sähköpostin tarkastaminen

08:15-08:30 jokapäiväinen itsensä kiihdyttäminen Aamulehden mielipidesivun parissa

09:10-09:15 kännykällä Facebookiin tekemään statuspäivitys ennen luennon alkua

10:25-10:35 kännykällä Facebookissa luennon tauolla – kommentteihin vastaamista ym.

13:00-13:15 tietokoneella internetissä kotona (sähköposti, Facebook, keskustelufoorumi)

13:15-14:30 kotitöiden tekemisen lomassa mp3-musiikkia tietokoneelta – sekalainen joukko artisteja kappaleita yhdeltä omatekemistä soittolistoista iTunesissa

15:45-16:15 tietokoneella internetissä kotona (sähköposti, Facebook, keskustelufoorumi)

17:40-18:05 televisiosta hömppäkomediaa (digiboksille tallennettu) syömisen ohessa – tämän jälkeen tv on taustalla päällä loppu illan

20:30-20:55 YLEn pääuutislähetys tv:stä

22:40-00:25 tämän päivän Big Brother -jakso ns. jälkilähetyksenä digiboksin tallenteena (saa hypittyä mainokset) ja sen jälkeen vielä jumitusta kohtalaisen mielenkiintosien ihmisen fysiologiasta kertovan Prisma-dokumentin parissa

Tämä oli osittain aika tavanomainen mediapäivä. Aamurutiineihin kuuluu tuo tietty tietokoneen ja erityisesti internetin käyttö. Luppoaikani (tauot ym.) käytän töissä usein Facebookin tarkistamiseen kännykällä. Aamulehden luen aamusin jo vähän huolellisemmin, jos ei ole kiire minnekään. Musiikkia kuuntelen yleensä paljon enemmän jo heti aamusta (kuitenkin lähes aina tietokoneen välityksellä).

Television käyttö on muuttunut digiboksin jälkeen radikaalisti. Kaikki aktiivisesti seuraamani ohjelmat tallentuvat poikkeuksetta digiboksille, josta katselen ne “tehostetusti” ohittaen mainokset. Melko harvoin tulee katsottua mitään ohjelmaa silloin, kun se tulee tv:stä. Mieluummin sitten aloittaa ohjelman katselun 15-20 minuutin viiveellä, jotta saa hyppiä mainosten yli (suosittelen muillekin tätä tekniikkaa, koska yllättäen tälläkin tavoin ohjelman päättymisaika on lähes sama kuin “livenä” katsoessakin).

Tällaisia mediamietteitä MEKAP1 ajatellen. Kaikki suoranaisesti kurssiin liittyvät asiat liitän kurssikoodin mukaiseen aiheeseen. Joten jos haluaa lueskella ainoastaan MEKAP1-asioita täältä, niin se käy helposti. Toki muitakin tulevia kirjoituksia täältä saa lueskella.